Kohta kesä tulee taas ja viime vuosi on ollut muutosten aikaan. Työ on vaihtunut vuorotyöstä päivätyöhön josta olen iki onnellinen. Jaksamisen suhteen on ollut huomattava muutos. Ei enää vuorotyötä jatkuvaa töissä oloa ja kotona vain nukkumista. Jopa olen alkanut seuraamaan sarjoja. Vau.

Alku kesä oli pitkä ja seesteinen mokien suhteen, kunnes taas räjähti. Miten voi toinen luulla että kaikkea voi tehdä rajattomasti, ilman seuraamuksia.

Kevät etenee reilua vauhtia, leskenlehdetkin ovat jo kukkineet muutaman päivän.

 

Kuinka epätoivoiseksi toinen voin heittäytyä. Ensin haukutaan toinen kivien ja kantojen alle, sen jälkeen aletaan tunnustamaan suurinta rakkautta. Kerjäämisen jalo taito on otettu käyttöön, tosin kun se ei tehoa, voi sitten alkaa taas rähjätä ja haukkua. Milloin toinen on psykiatrisen pakkohoidon tarpeessa? Missä menee se raja? Toisella kun tuntuu kaksi viikkoa vierähtäneen ettei edes muista tapahtuneita. Omasta mielestään käyttäytynyt hienosti, toiset taas toista mieltä. Asiat sujuvat riidatta niin kauan ku menevät tiettyä toista miellyttävää kaavaa mutta kun kaavaan tulee muutos niin muuttuu äänensävy ja korkeus.  Miksi tässä vaiheessa kun mitään ei enää saa tekemättömäksi, hoksaa ettei halua menettää perhettään.   

Millaisessa maailmassa toinen elää? Valehtelee niin että varmaan uskoo itsekin valheensa. Kertoo muille, että asiat ovat paremmin kuin todellisuudessa ovat. Kaikki muka on unohdettu ja anteeks annettu, ja elämä jatkuu entisellään. Niinhän sitä vois luulla. Mitään ei todellakaan ole anteeksi annettu eikä unohdettu. Jos toinen viettää kaiken vapaa-aikansa baarissa juoden itsensä änkyrä känniin tullakseen kotiin haastamaan riitaa niin ei todellakaan elämä jatku entisellään. Miten toisen saa uskomaan ettei yhteisen elämän jatkamiseen saman katon alla ole enää mahdollisuuksia. 

 

Toisen ei anneta nukkua öitään, vaan pitää milloin minkäkin syyn takia herättää. Tekemään leipää, tai antamaan kuppia kaapista, tai vaan herättää sammuttamaan valot. Aina pitäisi toimia kuskina oli kyseessä päivä tai yö. Eikö toisen kiusaaminen riitä jossain vaiheessa. Pitääkö toinen ajaa hulluuden partaalle? 

 

Elämässä on monia mahdollisuuksia, joskus enemmän ja joskus vähemmän, mutta mahdollisuuksia on valtavasti. On vain itsestä kiinni mitkä mahdollisuudet käyttää itselleen hyväksi. Jos on mahdollisuus elää ilman jatkuvaa riitaa ja kärhämää, miksi sitä ei käyttäisi hyväksi, jos on mahdollisuus nukkua yönsä hyvin ja herätä virkeänä, miksi sitä mahdollisuutta ei käytä. Itse olen tätä miettinyt omassa pienessä, ei niin sievässä päässäni siihen pisteeseen asti että höyry nousee korvista.

Jos pelaa korttinsa niin huonosti että parisuhde on kariutunut siihen pisteeseen että haetaan avioeroa, niin miksi pitää alkaa "kerjäämään" uusia mahdollisuuksia. Eiköhän niitä mahdollisuuksia ole avioliiton aikana jo annettu tuhansia ja taas tuhansia. Mikä saisi ihmisen muuttumaan näiden uusien mahdollisuuksien myötä, kun asiat eivät ole muuttuneet entisienkään mahdollisuuksien aikana? Miksi antaa turhia lupauksia, kun niitä ei ole aikomuskaan pitää. Kun aiemmassa lauseessa lupaa ja jatkolauseessa kumoaa aiemmin sanomansa.. poliitikon ainesta etten sanoisi.

Toinen on kerjääminen, aletaan ahdistella toista tekemään päätöksiä kerjäämällä. Sen jälkeen tulee uhkailu, jos et heti sano niin.... mitä?  Mitä sitten tapahtuu? Sen jälkeen palataan aneluun, jonka jälkeen alkaa uusinta kierros. Äänensävy ja taso riippuu päihtymystilasta. Mikäli toinen sanoo mielipiteensä asiasta antamatta vastausta aneluun, toinen suuttuu kun asia ei mennyt mahdollisesti haluamallaan tavalla. Asia jää siihen, jos asiasta ei puhuta sitä ei ole olemassa....Kun toinen on liiton aikana muuttunut niin paljon ettei tunnista enää samaksi ihmiseksi jonka kanssa on mennyt joskus naimisiin.

Tulee väistämättä mieleen, että toinen haluaa vaan pelata aikaa itselleen. Ei tule kuluja asumisesta, sähköstä saatikka mistään muustakaan. Tosin kyllä muistaa muistuttaa omista kuluistaan kun niitä on niin valtavan paljon, mitä kuluja? Jos toisen rahat on aina loppu ja toisella jää "ylimäärästä" niin ihmettelen vaan ja varmasti saan mahdollisuuden jatkaa ihmettelyäni. Tosin näkemyserojakin on, tämä on vain minun näkemykseni laskupinon takaa, mutta jos toiselta asiaa kysytään niiiiiiiin..... vastaus on aivan toisenlainen. Takaan sen!!!!

Perheen elättäminen MAKSAA, sen on varmasti jokainen perheellinen kukkarossan tuntenut. Mitä suuremmaksi lapset kasvavat sitä enemmän tulee kuluja. Joku voisi kommentoida että mitäs teit lapset, se on yksi elämän  mahdollisuus, kaikilla ei sitäkään ole valitettavasti. Lapsia ei mielestäni tehdä niitä saadaan jos on onnea. On paljon lapsettomia ihmisiä jotka haluaisivat lapsia mutta heille ei tätä mahdollisuutta ole suotu, se tekee surulliseksi.

Jenni Vartiaisen sanoja lainatakseni;

 

Lupaan lukea raamattun ja raitistuu
Jos saan aikaa se varmasti onnistuu
Muttei tänä yönä
Jäköön taakseni syntinen entinen
Pystyn muuttumaan vielä mä tiedän sen
Muttei tänä yönä
*

Ympärilleen kun katselee, näyttää että kaikkien elämä menee hienosti ja ihmiset ovat onnellisia. Mutta mitä on onnellisuus? Itse en ole ollut onnellinen pitkään aikaan tai no olenhan, olen onnellinen ihanista lapsistani, vanhemmista ja sisaruksista, niistä ystävistä jotka ovat olemassa, työpaikasta ja työkavereista. Meillä on katto pään päällä, kaapissa ruokaa ja puhtaat vaatteet. Onnellisuutta on erilaista. Voi kun joku edes halaisi minua...

Mutta millaista on olla onnellisesti parisuhteessa, olen kuullut että niitäkin on mutta ovatko he todella onnellisia vai sanovatko vaan? Jokaisella on omat kiermuransa parisuhteessa, toisella vähän suuremmat. Sanonta "ei suuret sanat suuta halo", pitää ihan paikkaansa. Jos toinen sanoo toista ja tekee toista, miten häntä voisi arvostaa ja kunnioittaa. Antaa vähän puheen aihetta kylälle, kuten itse asian kommentoi. Eiköhän kylillä ole jotakin muutakin puheen aihetta ku hänen töppäilynsä. Missä kohden muutten menee töppäilyn raja? Meidän "parisuhteessa" raja on ylittynyt jo kauan sitten. Anteeksi on turha  enää pyytää.

Oma elämä on hukassa, tunnen olevani totaalisen nöyryytetty ja nolattu. Kivireen vetäminen perässä on päättynyt ja uuden elämän alku häämöttää  jossain tuolla ojan toisella puolella, todella lähellä. Vielä kun saisi sen ojan yli harpattua, minun tuurilla ja lyhyillä jaloilla olen ojassa sitä ennen.

Olen henkisesti ja fyysisesti ihan lopussa. Itselle tunnustaminen että on epäonnistunut on kovan työn takana, mutta seki on jo tehty jokin aika sitten. Ilmeisesti olen sen verran läheisriippuvainen ihminen, että siedän jopa huonoa kohtelua, salaa toivoen että asia vielä muuttuisi paremmaksi. Mutta kun ei muutu!!!!!..... Parisuhteessa yksinäisyys on kamalinta mitä voi tuntea.

Viikonloppu kulkee taas työn merkeissä. Puoliso hurvittelee taas vihreämällä nurmikolla, yöksi kotiin ei vaivauduta, käydään vaan vaihtamassa aamu viideltä vaatteet ja vittuilemassa sekä tarkistamassa että vaimo on kotona, joka yrittää nukkua koska menee taas töihin seuraavana päivänä.  Toisaalta eipä minua enää kiinnosta missä menee, menkööt.

Uskon että jokaiselle on se oikea jossain, minun on vielä hakusessa näköjään jossakin piilossa.