Kevät etenee reilua vauhtia, leskenlehdetkin ovat jo kukkineet muutaman päivän.

Kuinka epätoivoiseksi toinen voin heittäytyä. Ensin haukutaan toinen kivien ja kantojen alle, sen jälkeen aletaan tunnustamaan suurinta rakkautta. Kerjäämisen jalo taito on otettu käyttöön, tosin kun se ei tehoa, voi sitten alkaa taas rähjätä ja haukkua. Milloin toinen on psykiatrisen pakkohoidon tarpeessa? Missä menee se raja? Toisella kun tuntuu kaksi viikkoa vierähtäneen ettei edes muista tapahtuneita. Omasta mielestään käyttäytynyt hienosti, toiset taas toista mieltä. Asiat sujuvat riidatta niin kauan ku menevät tiettyä toista miellyttävää kaavaa mutta kun kaavaan tulee muutos niin muuttuu äänensävy ja korkeus.  Miksi tässä vaiheessa kun mitään ei enää saa tekemättömäksi, hoksaa ettei halua menettää perhettään.   

Millaisessa maailmassa toinen elää? Valehtelee niin että varmaan uskoo itsekin valheensa. Kertoo muille, että asiat ovat paremmin kuin todellisuudessa ovat. Kaikki muka on unohdettu ja anteeks annettu, ja elämä jatkuu entisellään. Niinhän sitä vois luulla. Mitään ei todellakaan ole anteeksi annettu eikä unohdettu. Jos toinen viettää kaiken vapaa-aikansa baarissa juoden itsensä änkyrä känniin tullakseen kotiin haastamaan riitaa niin ei todellakaan elämä jatku entisellään. Miten toisen saa uskomaan ettei yhteisen elämän jatkamiseen saman katon alla ole enää mahdollisuuksia. 

Toisen ei anneta nukkua öitään, vaan pitää milloin minkäkin syyn takia herättää. Tekemään leipää, tai antamaan kuppia kaapista, tai vaan herättää sammuttamaan valot. Aina pitäisi toimia kuskina oli kyseessä päivä tai yö. Eikö toisen kiusaaminen riitä jossain vaiheessa. Pitääkö toinen ajaa hulluuden partaalle?