Linnut laulaa ja aurinko paistaa. Kaduilla kulkee ihmisiä jokunen ja niitä tulee aina katseltua (joskus vähän arvosteltuakin tunnustan :) ). ihmeteltyä, mihin ketäkin menee tai mistä tulee. Välillä tuntuu että itsekin katselee omaa elämäänsä vieraan silmin, ihan kuin seisoisi vieressä, kuulumatta siihen itse ollenkaan.

Nyt keväällä tuntuu että kaikki herää eloon muukin kuin luonto, onnellisia ihmisiä kulkee käsi kädessä, helliä katseita ja hempeitä kosketuksia, isät ohjaa lapsiaan ja äidit työntävät kärryjä. Missä on mun elämä??? Kuka sen on vienyt, mihin se on kadonnut? Tunnustaako joku sen vieneensä, palauttakoot heti tarvitsen sitä vielä =) Mun sydän pakahtuu... haluan tuntea että minua rakastetaan ja antaa rakkautta, hellyyttä, suukkoja, haleja... ihan vaan köllötellä vieressä..

Kun parisuhteelta puuttuu pohja, voiko sellaista jatkaa? Jos puuttuu toisen kunnioitus, arvostus ja ennen kaikkea rakkaus ja välittäminen sekä se suurin luottamus. Sitä turtuu eikä enää välitä. Toisen sanojen merkitys muuttuu pelkäksi puheeksi. Teot ja puheet ovat eri kieltä. Kun ei ole enää mitään puhuttavaa. Ei parisuhdetta korjata rahalla vaan teoilla. Jos yrittää hyvittää tekemiään virheitä toiselle ostamalla jotain, on väärällä tiellä. Kun toisen kiinnostukset ovat aivan muualla. Kun vaan on niin paha olla ja tuntee itsensä hylätyksi ja yksinäiseksi. Kuinka monta kertaa olen haukkunut itseni typeräksi...Joskus toivoo että tulisi joku ja veisi pois.

Elämä on todellakin valintoja täynnä. Tässä "iässä" alkaa miettiä mitä on tullut tehtyä ja mitä vielä tekemättä. Olenko tehnyt oikeita valintoja (en vielä kovinkaan monta oikeaa, tiedän) mutta uskon että niiden aika vielä tulee. Lapset kasvavat liiankin nopeasti, luopumisen tuska on kamala. Lapsistaan yrittää pitää kiinni kaikin tavoin, tuntuiko äidiltä tältä kun me kasvettiin isoiksi. Sitä tarttuu lapsiinsa kuin hukkuva pelastusrenkaaseen jos ne ovat ainoa voima mikä pitää enää pystyssä.

Muistan kun saatoin ensimmäisen lapseni ekaluokalle kouluun, itku siitä tuli. Nyt jo miettii tulevaisuuttaan peruskoulun jälkeen, mihin se aika katosi??? Kohta on armeija ja oma elämä... sitä miettii millaisen pohjan on lapsilleen antanut, olenko ollut riittävän hyvä äiti...ja taas itketään.. =) . Toinenkin on jo yläkoulussa ja hakee paikkaansa elämässä joskus vähän kovasanaisestikin ja ovet paukkuen mutta vihoissa ei olla koskaan menty nukkumaan. Niinhän se on "älä anna auringon laskea vihasi ylle" tosin tätäkään ei aina ole tullut noudatettua joissakin asioissa.

Haaveilin pitkään "iltatähdestä" jos vielä yhden saisi elämän iloksi, sen ajatuksen olen vuosien myötä jo haudannut mutta silti sydämessäni siitä vielä haaveilen

Jos joskus pimeässä yksin seison
ja liekki sammunut jo kylmä on
en tiedä voiko sitä eloon saada kukaan toinen
- johanna kurkela-